logo

Muistikuvia Nikkilästä

Sipoon Nikkilä on kotikyläni, Olen asunut siellä vakituisesti yli 30 vuotta, useammassa osoitteessa. Ensimmäisen kerran kävin Nikkilässä joskus 1960-luvun lopulla.

Ystäväni Olli Ervasti oli lääketieteen kandina kesätöissä Nikkilän mielisairaalassa, vuosi oli muistaakseni 1968. Hän kutsui minut pelaamaan tennistä sairaalan kentälle. Matkustin junalla Helsingistä Nikkilän asemalla. Sieltä kävelin sairaalaan ja löysin Ollin hallintorakennuksesta. Menimme viereiselle tenniskentälle ja aloimme pelata. Aidan taakse kerääntyi joukko potilaita katsomaan, kun tohtori pelasi jonkun kanssa. Yksi heistä oli Isoksi-Anteroksi kutsuttu paikallinen kuuluisuus. Olli kertoi, että pelikaveri oli Alpertti ja että hän on tullut Wimbledonista. Antero katsoi aikansa ja tokaisi:  “Alpo on runoilija, sen näkee selvästi. Tule Alpo tänne, täällä on kivaa.”

Vaimoni Eeva-Liisa teki myös kandina töitä Nikkilän kunnanlääkäreiden sijaisena. Niinpä lähdin kerran kaveriksi päivystykseen joskus 70-luvun alussa. Matkustin maaseudulle bussilla, jonka takapenkillä sai polttaa tupakkaa. Tie kulki aidossa maalaismaisemassa kahden komea kirkon ohi. Kunnanlääkärin vastaanotto oli siihen aikaan vanhainkodin alakerrassa. Yksi potilas taisi käydä koko iltana, hänkin anteeksi pyydellen, toki ruotsiksi. Tunnelma oli leppoisaa ja maisema kaunista kuin maalla konsanaan.

Eeva-Liisan valmistuttua hän sai viran Nikkilän terveyskeskuksessa 80-luvun alussa. Etuihin kuului siihen aikaan virka-asunto, johon tarkoitukseen kunta remontoi Nikkilän kartanon vanhan rouvan asunnon, Villa Hougbergin. Remontti kuitenkin viivästyi ja muutimme ensin Suursuolle kunnan rivitaloon ja sitten pariksi kuukaudeksi kerrostaloon. Nikkilä muuttui jokapäiväiseksi.

Nikkilä tuntui aluksi eksoottiselta paikalta hämäläispojalle. Noin puolet kunnan asukkaista puhui ruotsia ja kaupassa kysyttiin “Va’ det allt?”. Lucianpäivänä ovikello soi ja oven takana oli iloisia kynttiläpäisiä tyttöjä. Silloin vielä oli kunnon talvia, joten Isolla Kylätiellä oli rekiajeluja. Vaimoni viran puolesta pääsimme paikalliseen sällskapetiin ja opin kuuntelemaan sujuvasti ruotsia.

Rautatien ylikäytävän kohdalla oli vanha puutalo, jossa myytiin tuoreita vihanneksia. Yläkerran ikkunassa päivysti vikkelä vilauttaja naisten kulkiessa talon ohi. Kylässä oli yksi K-kauppa Iso Kylätiellä, S-kauppa sairaalaan menevän tien varrella ja Rosenholmin tavaratalo, jossa myytiin kaikkea mahdollista. Shell oli nykyisen linja-autoaseman paikalla, Esso oli ehtinyt jo lopettaa uutta kunnantaloa vastapäätä. Pizzerioita ei ollut, oli vain Sipoon Kellari nykyisellä paikalla ja Hansi nykyisen rautakaupan talossa. Lähin Alko oli Keravalla.

Nikkilän mielisairaala oli toiminnassa ja toi väriä kylän elämään. Potilaat olivat helsinkiläisiä kroonisesti sairaita. Heitä ja henkilökuntaa oli 80-luvulla satamäärin. Eräs potilas piti tapanaan tulla keskelle kylää huutamaan, että ostakaa kahvia. Se on hyvää ja halpaa tänään. No viikonloppuisin potilaita näkyikin kioskilla ostamassa kahvipusseja.

Muutamat kerrat yritin illalla tulla Helsingistä bussilla kotiin ravintolaillan päätteeksi. Ensimmäisellä kerralla heräsin, kun kuljettaja ravisteli minua hereille Nikkilän sairaalan pysäkillä. Toisella kerralla heräsin, kun bussi oli peruutettu halliin Paipisissa – ja bussissa nukkui toinenkin yövuorolainen. Helsingin taksitkin suhtautuivat epäillen Nikkilään meneviin ja tiukkasivat onko rahaa. Kun pyysi Sipooseen ja nukahti, herätettiin jossain Söderkullassa.

Sipoon kellari oli iltaisin täynnä sairaalan hoitajia. Joskus harvoin sinne onnistui luikahtamaan myös potilaita. Eräänä iltana ihmettelin nurkassa kyhjöttävään joukkoa, joka valui vettä. Selvisi, että he olivat kahlanneet sairaalasta Sipoonjoen yli ravintolaan juopottelemaan. Lähtö tuli heille, ei kaljaa. Itsekin oli aina varuillaan, kun ei tiennyt oliko ihminen hoitaja vai potilas – no eivät hekään tienneet minusta. Muistan eräänä iltana yhden hoitajista juhlineen, kun tuli sadas ilta peräkkäin kännissä täyteen kellarissa. Toinen ravintola Hansi oli aluksi pystybaarihenkinen juottola, mutta laajeni myöhemmin ja muuttui lopulta muutamaksi vuodeksi irkkupubiksi. Ravintolakierros oli helppo tehdä, matkaa Kellarin ovelta Hansiin oli noin sata metriä.

Sairaalan potilaita oli myös lähiseudun taloissa hoidossa. Heille tarjottiin talon puolesta täysihoito, hoitaja kävi kerran viikossa ja lääkäri kerran kuussa. Kerran etsin jotain taloa ja menin kysymään tietä pihalla olevalta porukalta. En saanut heiltä mitään tolkullista vastausta mihinkään. Ensin luulin heitä ummikkoruotsinkielisiksi kunnes tajusin.

Kuljin omalla autolla töihin joka arkipäivä. Aamuisin pysäkeillä oli usein tuttuja, ja tuntui kiusalliselta ajaa ohi. Niinpä poimin ihmisiä mukaan tai aloin kiertää kylästä muuta reittiä kuin bussin ajamaa. Joskus tien varrella oli liftareita. Erehdyin poimimaan yhden kyytiin, mutta tajusin varsin nopeasti että hän on sairaalan porukkaa karkumatkalla. Hänen matkansa loppui siihen, vaikka hän ehdotteli mitä kummallisempia palkkioita.

Sairaala ajettiin alas vuosituhannen vaihteessa. Vielä pari vuotta sen jälkeenkin, potilaat tulivat kotikulmilleen. Eräskin tuli meidän pihalle ja kysyi: “Onko Jeesusta näkynyt?” Kylän pääristeyksessä päivysti myös pitkään entinen potilas ylimeikattuna ja  liikenteenlaskijana.

Sairaala on saneerattu jugend-asunnoiksi. Niissä asuu noin 400 ihmistä. Kylässä on kolme pizzeriaa, yksi intialainen ravintola, pari-kolme kunnon kapakkaa, joista Sipoon Kellari yhä jatkaa perinteitä. Kaksi markettia on vieri vieressä, toisessa niistä on Alko.

Maailma muuttuu, en tiedä vain mihin suuntaan.

2 thoughts on “Muistikuvia Nikkilästä”

    • Olin itse vipparina eli kouluttamattomana hoitajana Nikkilän sairaalassa 1970 – ja 1980-lukujen vaihteessa. Sairaalassa oli potilasyhdistys, jonka pitkäaikainen vetäjä kävi joskus keräämässä rahaa osastoilta. Nuorena opiskelijana en ollut halukas antamaan rahaa, mutta koulutetut mielisairaanhoitajat lupasivat antaa nimissäni kerääjälle rahaa. Ei kuulunut tapoihin vastata “ei” tälle värikkäästi pukeutuvalle naiselle. Löytyihän rahaa opiskelijaltakin: köyhyys on mielentila, samoin nuukuus. Maksoin siis velkani hoitajille myöhemmin niin kuin kuuluu…

      Tyttökaverini joka oli koulutettu mielisairaanhoitaja, antoi kerran talvitakkinsa lainaksi työntekijöiden asuntolan naapurin asukkaalle. Lainaaja palasi Helsingistä bussilla ja takki haisi vahvasti tupakalta. Oli hänellä kokemusta rahankin lainauksesta. Eräs hoitaja lainasi häneltä rahaa eikä maksanut takaisin vaikka kaverini karhusi velkaa moneen otteeseen. Rahat saatiin vasta, kun kaverini oli ottanut yhteyttä lainaajan vanhempiin.

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.